keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Oodi unelle

Päivän päättyessä, jälkeen raskaan raadannan,
Toivon, sydämestä, saisin levon auvoisan.
Mutta mikä tuo ääni on, jok' mua niin ahdistaa?
Kuka levon keskeyttää, ja untain häiritsee?

En takaa oven, ma ketään löydä en,
mut ääni tuo, vain jatkuu, eik' anna unhoittaa.

Katkonaisia niin, on nää tunnit pimeän.
Kuulen ma kutsun lapsosen, mut herätä tahdo en.

Lapsen nukkuessa, talo tämä hiljainen,
kuiskii, kiusaten, "oi älä totu turhaan, hetkiin unien".
 
Ja kun ääni jälleen nousee, takaa seinän tään,
ma jälleen tahtoisin, hetkeks', nukahtaa.

Yön väistyessä, aamun hämärässä, tunteina susien,
mietin paikallain, mihin katos yö tää uneton, karu, lohduton.

Ja katso lastasi kultaista, kun hän luoksesi saapuu.

Hymy poskille jälleen kaartuu, kun sormet suloiset nuo,
yht' aikaa sieraimiis työntyy.

Ei katso hän aikaa, paikkaa,
vaan päälle käy kömpimään.
Peiton alle lämpimään, 
ei jää hän lepäämään.

Tekee hiuksistani kruunun,
ohran kultaisen, 
hiljaa ma vain kärsin, näin, vaieten. 

On kokemukseni syvin, ja siksi tiedän sen, 
tappurat kampaamalla, 
toivoa menetä ma en.

Tää olkoon oodi unien, jäähyväisviesti aikojen,
kun sain yöt leväten viettää ja nauttia omina hetket aamujen.

Mutta älä ystäväin pelkää, ei mikä oo pysyvää.
Päivänä jonain, saan jälleen nukahtaa.
Mut tuolloin et unta saa,
koska kotiin täytyy teiniä odottaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti