sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Valokuvaan kadonnut


Lapsi hymyili leveästi enkelikiharapehkon keskeltä. Silmät sädehtien, katse suoraan kameraan. Silmien syvä sini kilpaillen taustalle nousevan lähes pilvettömän taivaan kanssa. Lapsi puristi sylissään voikukkakimppua ja oikea käsi oli ojennettu kohti kameraa pienen pyöreän nyrkin puristaessa tiukasti hieman nuokkuvaa kukkaa. 

Valokuva oli täydellinen. Tai ei sittenkään. Lapsi kuvassa oli täydellinen ja asento, kuvauskulma sekä valon laskeutuiminen kasvoille oli onnistunut yli odotusten, mutta taustalla näkyi jotain mikä häiritsi kuvan katsojaa. Kuvaa katsoi äiti, joka näki lapsensa lisäksi itsensä. Ryppyisessä paidassa, meikkaamattomana, hiukset likaisena löysällä nutturalla ja idioottimainen irvistys naamalla. Joku sanoisi, että hän hymyilee kauniisti, mutta tämän äidin silmissä hän itse pilasi koko kuvan. 

Lapsi oli päiväunilla, joten äidillä olisi hyvä hetki istua koneelle ja tehdä ongelmalle jotain kuvankäsittelyohjelmalla. Pienillä korjauksilla hän saisi itsestään ihmisen näköisen. Ohjelman käynnistyessä hän katseli kuvaa ja taustasta alkoi erottumaan muitakin pieniä häiriötekijöitä, jotka kaipasivat hienosäätöä. Pieni kuvanmuokkaus olisi paikallaan -  ja kaikkihan sitä tekee.

Ensimmäisenä hän suoristi kuvasta paidan. Samalla raskausajalta pysyväksi ystäväksi jääneet lantiokilot saivat pientä digitaallista operointia, ja niin sileän paidan alla lainehti enää yksi yhtenäinen aalto eikä rönsyilevä, muhkurainen perunapelto. Kuvan kalpeat kasvot tarvitsivat kipeästi väriä, koska valkoinen paita tuntui erityisesti korostavan kasvojen kalpeutta ja tummia silmänpusseja. Parilla hiiren likkauksella kasvot oli ehostettu ja silmäpussit häivytetty. Jospa se olisikin niin helppoa joka aamu.

Hiukset saivat kaivattua kuohkeutta ja karanneet suortuvat häivytettiin pikselitaivaaseen. Hiuksiin hän vielä lisäsi hieman pöyheyttä, jolloin ne näyttivät olevan yhtä ilmavat kuin lapsella. Tässä vaiheessa oli hyvä myös korjailla hiusten väri ja maalata juurikasvu piiloon. Kerros kerrokselta äiti loi itselleen freesimmän ja huollitellut ulkonäön. Hymyn synnyttämiä juonteita tasoitellessa, hän lisäsi vielä hieman täytettä muuten niin ohuin huuliin. Sekä huulipunaa.

Kun äiti koki, että suurin ongelma kuvasta oli ratkaistu ja hänen ulkoinen olemuksensa oli kunnossa, hän havaitsi, että tehdyt muutokset vaativat häntä säätämään hieman muitakin asetuksia. Hän poisti kuvasta ylimääräisiä tavaroita, heinänkorsia ja yhden eksyneen pilven hattaran taivaanrannasta. Jotta kuva pysyisi yhtenäisenä, piti pienten korjailujen lisäksi säätää kirkkautta  ja värejä.

Lapsen vallattomasta hiuspehkosta sojotti hiuksia joka suuntaan, ja äiti päättii samalla hieman parturoida kuvaa ja ylimääräiset hiukset poistui parilla klikkauksella. Tarkempi kuvan tarkastelu lähes vaati lisäämään hehkua lapsen hiuksiin. Tällä toimenpiteellä auringon säteiden leikittely kultaisilla kutrilla korostui entisestään. Silmäluomi oli jäännyt aavistuksen varjoon, joten sitäkin oli tarvetta muokata. Silmät oli luonnostaan suuret ja kirkkaat, mutta aivan pienellä silmien suurentamisella, niiden luonne pääsi paremmin esiin. Silmien värin intensiivisyyttä pystyi syventämään muokkaamalla sävyä ja nyt näytti, kuin silmissä leikittelisi miljoonat jalokivet luoden katsojaan mystistä taikaa.

Silmien sinisyyden vuoksi, silmämunat näytti hieman harmailta, joten niitä äiti vaalensi asteen tai pari, ja niin tasapaino jälleen löytyi. Lapsen ripset oli kauniit, pitkät ja kaartuvat, mutta niin kovin hentoiset. Lisäämäällä ripsiin paksuutta saivat ne kaivattua volyymia ja erottuivat huomattavasti paremmin. Kuvauspäivää edeltävänä päivänä lapsi oli kaatunut ja hänen otsassaan komeili mustelma. Ei se ketään haittaisi, jos minä peitän tämän pienen kosmeettisen haitan, äiti ajatteli. Kesäpäivän kauneudesta huolimatta, lapsen kasvot näyttivät aavistuksen kalvakoilta. Muutamalla hiiren painalluksella, kasvoihin saatiin aavistus väriä. Ei liikaa, mutta sopivasti. Poskella oli myös jotain likaa, jotka oli hyvä poistaa kuvan tasapainon säilyttämiseksi. Huulissa oli lapsille ominaista täyteläisyyttä, mutta nekin kaipasivat hieman väriä. 

Pieniä muutoksia tehden aika kului ja äiti oli uppoutunut kuvankäsittelyyn niin, että hän ei kuullut, kuinka lapsi heräsi päiväunilta. Lapsen kutsuessa äitiään sängystään, äiti istui työhuoneessa katsoen monitoria ihaillen kuinka hänen täydellinen valokuva parani entisestään hetki hetkeltä, pikseli pikseliltä. Jos äiti ei olisi ollut liian keskittynyt muutosten tekemiseen ja kasvojen muokkaukseen, hän olisi kuullut, kuinka lapsi herättyään kiipesi pinnasängyn laidan yli ja saapui huoneeseen.

Yhtäkkiä äiti havahtui toimistaan ja huomasi lapsen seisovan vieressään. Lapsi, joka seisoi hänen kanssaan samassa huoneessa tuijotti häntä kalpeana, nenä valuen ja silmät rähmäisenä. Lapsi oli vieras. Äidiltä meni hetki ymmärtää, että hän katsoi omaa lastaan. Todellista lihaa ja verta olevaa lasta, joka hetki sitten oli kuvassa ojentanut hänelle kukkia. Äiti käänsi katseensa takaisin käsiteltyyn kuvaan ja tajusi, että valokuvan täydellistä lasta ei ollut ja tilalle hän oli muokannut jonkun tuntemattoman, joka nyt hymyili hänelle pirullisesti silmien säihkyessä kylmää, elotonta valoa. Tuntemattoman takana häntä katsoi ilmeettömin silmin valkoiseen paitaan pukeutunut nainen, joka nauroi äänetöntä kärsivää naurua. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti