lauantai 24. kesäkuuta 2017

Elävien kuolleiden joukkoliikenne


Vaunu on täynnä hiljaisia ihmisiä. He istuvat paikoillaan ilmeettömin ilmein sinisen valon loisteessa ja puristavat käsissään sitä vähäistä omaisuuttaan, minkä mukanaan kantavat. He tahtoisivat laskea laukut viereensä, mutta tilaa ei ole. Henkilökohtainen tila on menetetty, luovutettu valloittajille. Katselen ympärilläni olevien matkustajien tunkkaisia olemuksia ja yritän hyssytellä lasta pysymään rauhallisena matkan raskaudesta huolimatta.

Vieressäni mies yskähtää. Kun valkosipulin ja vanhan alkoholin pistävä lemu tavoittaa kasvoni, käännän äkisti kasvoni toisaalle. Toivoisin olevani jossakin muualla. Kaukana tästä mädän ja saastaisen lihan vuoristoradasta, jossa vaunut kulkevat yhtä rataa ja ihmisten mykät suut eivät aukene edes happea ottaakseen. Minäkin olen yksi näistä kaloista kuivalla maalla odottaen, että joku tulisi, suolistaisi minut ja päästäisi kärsimyksestä.

Olemme lähes perillä, mutta vielä hetken joudun tuijottamaan lasin takaista maisemaa. Lapsi on nukahtanut. Vaunun jarruttaessa hänen luomensa värähtävät hieman, mutta silmät pysyvät suljettuina. Nostan kuomun ylös ja kiinnitän sadesuojan paikalleen, koska taivas on jälleen tummentunut ja raskaat pilvet ovat valmiina vapauttamaan niskoihimme jäiset tikarinsa.

Vaunu lähestyy pysäkkiä. Matkustajat nousevat verkkaisesti ja valmistautuvat kohtaamaan ulkona odottavan todellisuuden. Vältellen toisen ihmisen kosketusta he pyrkivät hivuttautumaan kohti ovia. Kenelläkään ei ole kiire, mutta silti liikkeistä on havaittavissa ahdistunutta halua päästä pakoon. Tämä on myös meidän pysäkki ja minäkin ryhmittäydyn ulko-ovien luo valmiina ottamaan vastaan mitä ovien takana on tarjolla.

Ne seisovat ulkopuolella odottaen vaunumme pysähtymistä. Niitä on suuri joukko ja ennen vaunun saapumista jokainen niistä huojui paikoillaan levottomasti. Nyt ne horjuvin askelin alkavat lähestyä laiturinreunaa ja yrittävät löytää paikkansa epäsuorissa rivistössä. Niiden katseensa on elottomat ja sokein silmin ne tuijottavat valjuina eteenpäin. Niiden katseet eivät kohtaa vierellä kulkevaa, mutta sillä ei ole väliä, koska ne ovat sokeita toisilleen. Kuten ovat sokeita itselleen.

Katselen ulkona olevia. Ne eivät näe, että minä tuijotan niitä peitettyjen ikkunalasien läpi, mutta minä havaitsen heistä jokaisen. Puristan tiukemmin vaunuja ja olen valmis rynnimään tieni läpi tuon elävien kuolleiden joukon, jotka tukkivat oviaukon ennen kuin sisällä olevat pääsevät ulos. "Huomioithan ulos tulevat ennen sisälle menoa" julistaa katoksen juliste, mutta tältä aivokuolleiden joukolta ei lukutaitoa voi odottaa. Mieleeni muistuu vanha laulu, jossa lauletaan ulkona odottavista zombeista. Tällä hetkellä pystyn suhteuttamaan laulun sanat todellisuuteen ja puskiessani lastenrattaita läpi lihameren toivon kanssamatkustajilta hitusen inhimillisyyttä. Lopulta joku tajuaa väistyä ja saan rattaat ulos vaunusta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti