torstai 25. toukokuuta 2017

Yöllinen vieras




Myrskytuuli soitti katolla raivoisaa sinfoniaa. Se hakkasi kattopeltejä, kuin valtavia lautasia ja karkasi sitten niiden välistä korkeuksiin laulaen mennessään epävireisiä virsiä. Taivaiden pasuunat toitottivat fanfaaria ja melankolinen sade löi tahtia ikkunaruutuihin. Tuuli oli noussut yllättäen ja nyt puiden alastomat rungot yrittivät uhmata sen voimaa jäätymättömillä soilla. Paljaat oksat hakkasivat ikkunaan, kuin pianisti nikotiinin kellastamia koskettimia hämyisessä kellaribaarissa. Heillä joilla olisi paikka suojautua, pysyisi visusti sisällä kotilieden lämmön äärellä. Tämä oli yö, jolloin yksikään elävä ei tuhlaisi aikaa luonnonvoimia vastaan.

En tiedä kauanko olin maannut sängyssä kuunnellen ulkona pauhaavaa kuunnelmaa. Käytävällä vanha kaappikello rytmitti myrskyä tasaisella naksutuksellaan. Tik-tak, tik-tak. Metronomi, joka sai minuutit tahdittumaan uudelleen tunneiksi. Aika kului, mutta minun levottomuuteni ei helpottunut, enkä pystynyt vaipumaan kaivattuun uneen. Pyörin paikallani hiestä nahkeiden lakanoiden ruttaantuessa allani ja yritin löytää paremman asennon. Hetkellä, jolloin olin valmis luovuttamaan ja nousemaan ylös, korviini kantautui ääni jota en ollut aiemmin havainnut.

Kuulin äänen kantautuvan käytävästä, jostakin oven takaa. Ääni ei ollut voimakas, mutta tarpeeksi vahva, että se kiinnitti huomioni. Olin olettanut olevani ainoa hereillä oleva olento tässä talossa, mutta kuunnellessani tuota tuntematonta ääntä, aloin hetki hetkeltä vahvemmin epäillä tilannetta. En tiennyt mikä ääni oli, tai mistä se tarkalleen kuului, mutta yhä selvemmin erotin sen sateen, tuulen ja oman kiihtyvän hengitykseni kiihkeästä sekamelskasta. Ääni oli kevyt, hiljainen napsutus. Kuuluiko ääni sittenkin ulkoa? Oliko ikkunan takana joku, joka kaipasi lämpimään ja etsi suojaa myrskyltä? Vai kuuluiko ääni sittenkin huoneistoista?

Tarkensin kuuloani entisestään. Olin noussut puoli-istuvaan asentoon, jotta voisin paremmin tarkkailla äänen lähdettä. Taputusta? Kikatusta? Askelia. Nyt olin aivan varma. Vaikka askel oli kevyt, lähes hipaisu kokolattiamatolla, olin varma, että huoneistossa liikkui joku. Ja nuo askeleet liikkuivat pitkin käytävää lähestyen askel askeleelta huoneeni lukitsemattomaksi jäännyttä ovea.

Pimeässä huoneessa kuuntelin, kuinka askeleet lähestyivät pamppaavan sydämeni tahtiin. Kohta tuo pimeänolento olisi ovellani. Makuuhuoneeni ovella askeleet pysähtyivät. Huone ei ollut täysin pimeä, sillä verhojen raosta pääsi karkaamaan heikko hämärän häivähdys ja tuon kalpean valon loisteessa näin kuinka ovenkahvaa painettiin varovasti alaspäin. Hiljaa, hyvin hiljaa, painauduin takaisin vuoteeseeni ja jotta en paljastaisi hereillä oloani, yritin sänkyni syleilyssä tasata hengitystäni. Kahva pysyi alaspainettuna ja tuntui kuin sekunnit olisi muuttunut tervassa tarpoviksi minuuteiksi.

Kuumeisin silmin katsoin, kuinka kahva pysyi alhaalla, mutta kukaan ei työntänyt ovea auki. Odotukseni muuttui ahdistavaksi ja nieluni syvyyksistä nousi inhottava musta tunne, jota en kuitenkaan kyennyt nielaisemaan alas. Ääni pääni sisällä käski etsimään piilopaikan johon piiloutua, mutta en uskaltanut vetää peittoa korkeammalla ettei liikkeestä syntyvä ääni olisi paljastanut minua. Aika seisahtui. En voinut kuin odottaa mitä tapahtuisi. Suureksi hämmästyksekseni näin kuinka kahva vapautui ja palautui paikalleen.

Huoneeseen laskeutui rikkumaton hiljaisuus. Kuin luonnonvoimien kirjoittamattomasta säännöstä, myrskytuuli vaikeni ikkunan takana tällä samalla hetkellä korostaen huoneen kuolemanhiljaisuutta. Kaikkialla ympärilläni oli äänetöntä. En tiedä missä vaiheessa hengitykseni tasaantui ja levottomat ajatukseni rauhoittuivat, mutta seuraavan kerran havahduin unestani aamuauringon valaistessa huoneeni kirkkaudellaan ja pyyhkien kaikki yön kauheudet mennessään.

Pukiessani aamutakkia ylleni muistelin vielä yöllisiä tapahtumia. Kaikki oli ollut sekavaa, kuumeista unta, jossa joku yritti murtautua yöunieni turvalliseen tyyssijaan. Tiesin kuitenkin olleeni hereillä. Näitä miettiessäni kuljeskelin kohti käytävän toisessa päässä sijaitsevaa lastenhuonetta. Ohittaessani kaappikellon huomioni kiinnittyi seinään ilmestyneeseen punaisen viirun. Olin aivan varma, että jälkeä ei ollut edellispäivänä.

Punaisen merkin lähempi tarkastelu osoitti sen väriliidun jättämäksi piirustuksesi. Katsellessani koko käytävän pituista punaista jälkeä mieleni täyttyi tarinoista, jotka minulle oli kerrottu muuttaessani asuntoon: Jo useamman perheen ajan tässä talossa minua ennen asunneet olivat havainneet yöllä liikkuvia lapsia. Vanhempien nukkuessa lapset olivat nousseet vuoteistaan ja kulkeneet vanhempien huoneeseen.

Kylmät väreet lävistivät kehoni ja hoiperrellessani sekavin aatoksin loppumatkan toivoin, että olisin väärässä. Toivoin, että sitä ei olisi tapahtunut meille. Ovella seisahduin ja kuuntelin kuinka sisältä kuului jo leikin ääniä. Avasin oven ja näin poikani leikkivät lattialla leikkiautollaan. Ulkopuolinen tarkkailija ei olisi havainnut rauhallisessa olemuksessani mitään erikoista, mutta pahin pelkoni oli toteunut ja pääni sisällä huusi kauhistunut ääni riipaisevasti: Lapseni oli oppinut kiipeämään pinnasängystä pois. Kuka suojelee yöuniamme?!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti