sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Valokuvaan kadonnut


Lapsi hymyili leveästi enkelikiharapehkon keskeltä. Silmät sädehtien, katse suoraan kameraan. Silmien syvä sini kilpaillen taustalle nousevan lähes pilvettömän taivaan kanssa. Lapsi puristi sylissään voikukkakimppua ja oikea käsi oli ojennettu kohti kameraa pienen pyöreän nyrkin puristaessa tiukasti hieman nuokkuvaa kukkaa. 

Valokuva oli täydellinen. Tai ei sittenkään. Lapsi kuvassa oli täydellinen ja asento, kuvauskulma sekä valon laskeutuiminen kasvoille oli onnistunut yli odotusten, mutta taustalla näkyi jotain mikä häiritsi kuvan katsojaa. Kuvaa katsoi äiti, joka näki lapsensa lisäksi itsensä. Ryppyisessä paidassa, meikkaamattomana, hiukset likaisena löysällä nutturalla ja idioottimainen irvistys naamalla. Joku sanoisi, että hän hymyilee kauniisti, mutta tämän äidin silmissä hän itse pilasi koko kuvan. 

Lapsi oli päiväunilla, joten äidillä olisi hyvä hetki istua koneelle ja tehdä ongelmalle jotain kuvankäsittelyohjelmalla. Pienillä korjauksilla hän saisi itsestään ihmisen näköisen. Ohjelman käynnistyessä hän katseli kuvaa ja taustasta alkoi erottumaan muitakin pieniä häiriötekijöitä, jotka kaipasivat hienosäätöä. Pieni kuvanmuokkaus olisi paikallaan -  ja kaikkihan sitä tekee.

Ensimmäisenä hän suoristi kuvasta paidan. Samalla raskausajalta pysyväksi ystäväksi jääneet lantiokilot saivat pientä digitaallista operointia, ja niin sileän paidan alla lainehti enää yksi yhtenäinen aalto eikä rönsyilevä, muhkurainen perunapelto. Kuvan kalpeat kasvot tarvitsivat kipeästi väriä, koska valkoinen paita tuntui erityisesti korostavan kasvojen kalpeutta ja tummia silmänpusseja. Parilla hiiren likkauksella kasvot oli ehostettu ja silmäpussit häivytetty. Jospa se olisikin niin helppoa joka aamu.

Hiukset saivat kaivattua kuohkeutta ja karanneet suortuvat häivytettiin pikselitaivaaseen. Hiuksiin hän vielä lisäsi hieman pöyheyttä, jolloin ne näyttivät olevan yhtä ilmavat kuin lapsella. Tässä vaiheessa oli hyvä myös korjailla hiusten väri ja maalata juurikasvu piiloon. Kerros kerrokselta äiti loi itselleen freesimmän ja huollitellut ulkonäön. Hymyn synnyttämiä juonteita tasoitellessa, hän lisäsi vielä hieman täytettä muuten niin ohuin huuliin. Sekä huulipunaa.

Kun äiti koki, että suurin ongelma kuvasta oli ratkaistu ja hänen ulkoinen olemuksensa oli kunnossa, hän havaitsi, että tehdyt muutokset vaativat häntä säätämään hieman muitakin asetuksia. Hän poisti kuvasta ylimääräisiä tavaroita, heinänkorsia ja yhden eksyneen pilven hattaran taivaanrannasta. Jotta kuva pysyisi yhtenäisenä, piti pienten korjailujen lisäksi säätää kirkkautta  ja värejä.

Lapsen vallattomasta hiuspehkosta sojotti hiuksia joka suuntaan, ja äiti päättii samalla hieman parturoida kuvaa ja ylimääräiset hiukset poistui parilla klikkauksella. Tarkempi kuvan tarkastelu lähes vaati lisäämään hehkua lapsen hiuksiin. Tällä toimenpiteellä auringon säteiden leikittely kultaisilla kutrilla korostui entisestään. Silmäluomi oli jäännyt aavistuksen varjoon, joten sitäkin oli tarvetta muokata. Silmät oli luonnostaan suuret ja kirkkaat, mutta aivan pienellä silmien suurentamisella, niiden luonne pääsi paremmin esiin. Silmien värin intensiivisyyttä pystyi syventämään muokkaamalla sävyä ja nyt näytti, kuin silmissä leikittelisi miljoonat jalokivet luoden katsojaan mystistä taikaa.

Silmien sinisyyden vuoksi, silmämunat näytti hieman harmailta, joten niitä äiti vaalensi asteen tai pari, ja niin tasapaino jälleen löytyi. Lapsen ripset oli kauniit, pitkät ja kaartuvat, mutta niin kovin hentoiset. Lisäämäällä ripsiin paksuutta saivat ne kaivattua volyymia ja erottuivat huomattavasti paremmin. Kuvauspäivää edeltävänä päivänä lapsi oli kaatunut ja hänen otsassaan komeili mustelma. Ei se ketään haittaisi, jos minä peitän tämän pienen kosmeettisen haitan, äiti ajatteli. Kesäpäivän kauneudesta huolimatta, lapsen kasvot näyttivät aavistuksen kalvakoilta. Muutamalla hiiren painalluksella, kasvoihin saatiin aavistus väriä. Ei liikaa, mutta sopivasti. Poskella oli myös jotain likaa, jotka oli hyvä poistaa kuvan tasapainon säilyttämiseksi. Huulissa oli lapsille ominaista täyteläisyyttä, mutta nekin kaipasivat hieman väriä. 

Pieniä muutoksia tehden aika kului ja äiti oli uppoutunut kuvankäsittelyyn niin, että hän ei kuullut, kuinka lapsi heräsi päiväunilta. Lapsen kutsuessa äitiään sängystään, äiti istui työhuoneessa katsoen monitoria ihaillen kuinka hänen täydellinen valokuva parani entisestään hetki hetkeltä, pikseli pikseliltä. Jos äiti ei olisi ollut liian keskittynyt muutosten tekemiseen ja kasvojen muokkaukseen, hän olisi kuullut, kuinka lapsi herättyään kiipesi pinnasängyn laidan yli ja saapui huoneeseen.

Yhtäkkiä äiti havahtui toimistaan ja huomasi lapsen seisovan vieressään. Lapsi, joka seisoi hänen kanssaan samassa huoneessa tuijotti häntä kalpeana, nenä valuen ja silmät rähmäisenä. Lapsi oli vieras. Äidiltä meni hetki ymmärtää, että hän katsoi omaa lastaan. Todellista lihaa ja verta olevaa lasta, joka hetki sitten oli kuvassa ojentanut hänelle kukkia. Äiti käänsi katseensa takaisin käsiteltyyn kuvaan ja tajusi, että valokuvan täydellistä lasta ei ollut ja tilalle hän oli muokannut jonkun tuntemattoman, joka nyt hymyili hänelle pirullisesti silmien säihkyessä kylmää, elotonta valoa. Tuntemattoman takana häntä katsoi ilmeettömin silmin valkoiseen paitaan pukeutunut nainen, joka nauroi äänetöntä kärsivää naurua. 

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Elävien kuolleiden joukkoliikenne


Vaunu on täynnä hiljaisia ihmisiä. He istuvat paikoillaan ilmeettömin ilmein sinisen valon loisteessa ja puristavat käsissään sitä vähäistä omaisuuttaan, minkä mukanaan kantavat. He tahtoisivat laskea laukut viereensä, mutta tilaa ei ole. Henkilökohtainen tila on menetetty, luovutettu valloittajille. Katselen ympärilläni olevien matkustajien tunkkaisia olemuksia ja yritän hyssytellä lasta pysymään rauhallisena matkan raskaudesta huolimatta.

Vieressäni mies yskähtää. Kun valkosipulin ja vanhan alkoholin pistävä lemu tavoittaa kasvoni, käännän äkisti kasvoni toisaalle. Toivoisin olevani jossakin muualla. Kaukana tästä mädän ja saastaisen lihan vuoristoradasta, jossa vaunut kulkevat yhtä rataa ja ihmisten mykät suut eivät aukene edes happea ottaakseen. Minäkin olen yksi näistä kaloista kuivalla maalla odottaen, että joku tulisi, suolistaisi minut ja päästäisi kärsimyksestä.

Olemme lähes perillä, mutta vielä hetken joudun tuijottamaan lasin takaista maisemaa. Lapsi on nukahtanut. Vaunun jarruttaessa hänen luomensa värähtävät hieman, mutta silmät pysyvät suljettuina. Nostan kuomun ylös ja kiinnitän sadesuojan paikalleen, koska taivas on jälleen tummentunut ja raskaat pilvet ovat valmiina vapauttamaan niskoihimme jäiset tikarinsa.

Vaunu lähestyy pysäkkiä. Matkustajat nousevat verkkaisesti ja valmistautuvat kohtaamaan ulkona odottavan todellisuuden. Vältellen toisen ihmisen kosketusta he pyrkivät hivuttautumaan kohti ovia. Kenelläkään ei ole kiire, mutta silti liikkeistä on havaittavissa ahdistunutta halua päästä pakoon. Tämä on myös meidän pysäkki ja minäkin ryhmittäydyn ulko-ovien luo valmiina ottamaan vastaan mitä ovien takana on tarjolla.

Ne seisovat ulkopuolella odottaen vaunumme pysähtymistä. Niitä on suuri joukko ja ennen vaunun saapumista jokainen niistä huojui paikoillaan levottomasti. Nyt ne horjuvin askelin alkavat lähestyä laiturinreunaa ja yrittävät löytää paikkansa epäsuorissa rivistössä. Niiden katseensa on elottomat ja sokein silmin ne tuijottavat valjuina eteenpäin. Niiden katseet eivät kohtaa vierellä kulkevaa, mutta sillä ei ole väliä, koska ne ovat sokeita toisilleen. Kuten ovat sokeita itselleen.

Katselen ulkona olevia. Ne eivät näe, että minä tuijotan niitä peitettyjen ikkunalasien läpi, mutta minä havaitsen heistä jokaisen. Puristan tiukemmin vaunuja ja olen valmis rynnimään tieni läpi tuon elävien kuolleiden joukon, jotka tukkivat oviaukon ennen kuin sisällä olevat pääsevät ulos. "Huomioithan ulos tulevat ennen sisälle menoa" julistaa katoksen juliste, mutta tältä aivokuolleiden joukolta ei lukutaitoa voi odottaa. Mieleeni muistuu vanha laulu, jossa lauletaan ulkona odottavista zombeista. Tällä hetkellä pystyn suhteuttamaan laulun sanat todellisuuteen ja puskiessani lastenrattaita läpi lihameren toivon kanssamatkustajilta hitusen inhimillisyyttä. Lopulta joku tajuaa väistyä ja saan rattaat ulos vaunusta.

torstai 25. toukokuuta 2017

Yöllinen vieras




Myrskytuuli soitti katolla raivoisaa sinfoniaa. Se hakkasi kattopeltejä, kuin valtavia lautasia ja karkasi sitten niiden välistä korkeuksiin laulaen mennessään epävireisiä virsiä. Taivaiden pasuunat toitottivat fanfaaria ja melankolinen sade löi tahtia ikkunaruutuihin. Tuuli oli noussut yllättäen ja nyt puiden alastomat rungot yrittivät uhmata sen voimaa jäätymättömillä soilla. Paljaat oksat hakkasivat ikkunaan, kuin pianisti nikotiinin kellastamia koskettimia hämyisessä kellaribaarissa. Heillä joilla olisi paikka suojautua, pysyisi visusti sisällä kotilieden lämmön äärellä. Tämä oli yö, jolloin yksikään elävä ei tuhlaisi aikaa luonnonvoimia vastaan.

En tiedä kauanko olin maannut sängyssä kuunnellen ulkona pauhaavaa kuunnelmaa. Käytävällä vanha kaappikello rytmitti myrskyä tasaisella naksutuksellaan. Tik-tak, tik-tak. Metronomi, joka sai minuutit tahdittumaan uudelleen tunneiksi. Aika kului, mutta minun levottomuuteni ei helpottunut, enkä pystynyt vaipumaan kaivattuun uneen. Pyörin paikallani hiestä nahkeiden lakanoiden ruttaantuessa allani ja yritin löytää paremman asennon. Hetkellä, jolloin olin valmis luovuttamaan ja nousemaan ylös, korviini kantautui ääni jota en ollut aiemmin havainnut.

Kuulin äänen kantautuvan käytävästä, jostakin oven takaa. Ääni ei ollut voimakas, mutta tarpeeksi vahva, että se kiinnitti huomioni. Olin olettanut olevani ainoa hereillä oleva olento tässä talossa, mutta kuunnellessani tuota tuntematonta ääntä, aloin hetki hetkeltä vahvemmin epäillä tilannetta. En tiennyt mikä ääni oli, tai mistä se tarkalleen kuului, mutta yhä selvemmin erotin sen sateen, tuulen ja oman kiihtyvän hengitykseni kiihkeästä sekamelskasta. Ääni oli kevyt, hiljainen napsutus. Kuuluiko ääni sittenkin ulkoa? Oliko ikkunan takana joku, joka kaipasi lämpimään ja etsi suojaa myrskyltä? Vai kuuluiko ääni sittenkin huoneistoista?

Tarkensin kuuloani entisestään. Olin noussut puoli-istuvaan asentoon, jotta voisin paremmin tarkkailla äänen lähdettä. Taputusta? Kikatusta? Askelia. Nyt olin aivan varma. Vaikka askel oli kevyt, lähes hipaisu kokolattiamatolla, olin varma, että huoneistossa liikkui joku. Ja nuo askeleet liikkuivat pitkin käytävää lähestyen askel askeleelta huoneeni lukitsemattomaksi jäännyttä ovea.

Pimeässä huoneessa kuuntelin, kuinka askeleet lähestyivät pamppaavan sydämeni tahtiin. Kohta tuo pimeänolento olisi ovellani. Makuuhuoneeni ovella askeleet pysähtyivät. Huone ei ollut täysin pimeä, sillä verhojen raosta pääsi karkaamaan heikko hämärän häivähdys ja tuon kalpean valon loisteessa näin kuinka ovenkahvaa painettiin varovasti alaspäin. Hiljaa, hyvin hiljaa, painauduin takaisin vuoteeseeni ja jotta en paljastaisi hereillä oloani, yritin sänkyni syleilyssä tasata hengitystäni. Kahva pysyi alaspainettuna ja tuntui kuin sekunnit olisi muuttunut tervassa tarpoviksi minuuteiksi.

Kuumeisin silmin katsoin, kuinka kahva pysyi alhaalla, mutta kukaan ei työntänyt ovea auki. Odotukseni muuttui ahdistavaksi ja nieluni syvyyksistä nousi inhottava musta tunne, jota en kuitenkaan kyennyt nielaisemaan alas. Ääni pääni sisällä käski etsimään piilopaikan johon piiloutua, mutta en uskaltanut vetää peittoa korkeammalla ettei liikkeestä syntyvä ääni olisi paljastanut minua. Aika seisahtui. En voinut kuin odottaa mitä tapahtuisi. Suureksi hämmästyksekseni näin kuinka kahva vapautui ja palautui paikalleen.

Huoneeseen laskeutui rikkumaton hiljaisuus. Kuin luonnonvoimien kirjoittamattomasta säännöstä, myrskytuuli vaikeni ikkunan takana tällä samalla hetkellä korostaen huoneen kuolemanhiljaisuutta. Kaikkialla ympärilläni oli äänetöntä. En tiedä missä vaiheessa hengitykseni tasaantui ja levottomat ajatukseni rauhoittuivat, mutta seuraavan kerran havahduin unestani aamuauringon valaistessa huoneeni kirkkaudellaan ja pyyhkien kaikki yön kauheudet mennessään.

Pukiessani aamutakkia ylleni muistelin vielä yöllisiä tapahtumia. Kaikki oli ollut sekavaa, kuumeista unta, jossa joku yritti murtautua yöunieni turvalliseen tyyssijaan. Tiesin kuitenkin olleeni hereillä. Näitä miettiessäni kuljeskelin kohti käytävän toisessa päässä sijaitsevaa lastenhuonetta. Ohittaessani kaappikellon huomioni kiinnittyi seinään ilmestyneeseen punaisen viirun. Olin aivan varma, että jälkeä ei ollut edellispäivänä.

Punaisen merkin lähempi tarkastelu osoitti sen väriliidun jättämäksi piirustuksesi. Katsellessani koko käytävän pituista punaista jälkeä mieleni täyttyi tarinoista, jotka minulle oli kerrottu muuttaessani asuntoon: Jo useamman perheen ajan tässä talossa minua ennen asunneet olivat havainneet yöllä liikkuvia lapsia. Vanhempien nukkuessa lapset olivat nousseet vuoteistaan ja kulkeneet vanhempien huoneeseen.

Kylmät väreet lävistivät kehoni ja hoiperrellessani sekavin aatoksin loppumatkan toivoin, että olisin väärässä. Toivoin, että sitä ei olisi tapahtunut meille. Ovella seisahduin ja kuuntelin kuinka sisältä kuului jo leikin ääniä. Avasin oven ja näin poikani leikkivät lattialla leikkiautollaan. Ulkopuolinen tarkkailija ei olisi havainnut rauhallisessa olemuksessani mitään erikoista, mutta pahin pelkoni oli toteunut ja pääni sisällä huusi kauhistunut ääni riipaisevasti: Lapseni oli oppinut kiipeämään pinnasängystä pois. Kuka suojelee yöuniamme?!